On se vaan hassua kuinka tyhmiä ihmiset osaa olla.

Kuuntelin tässä erästä vanhaa laulua jossa sotilas mietti tappamisiaan. Siinä jäin sitten miettimään että mitä olisi seurannut jos kyseinen herras henkilö olisi jättänyt rauhoittamatta, ilmeisesti itänaapurin asukin. Eikö naapurimme olisi lähes täydellä varmuudella käynyt häiritsemään tuon laulavan sotilaan lähintä aseveljeä. Mitenkäs sitten olisi laulettu?? Luultavasti virttä kirkkomaalla.

Tätä seikkaa olen juuri ihmettellyt niissä hyvää tarkoittavien henkilöiden puheissa joissa sotimista moititaan. Täysin päätöntä hommaahan se on, mutta varsinkin puolustus on hyvinkin perusteltua. Eikö voisi joka kerta,  sielunverran ruumista keventäessään, ajatella pelastaneensa kaverinsa hengen, sen sijaan että miettii ja moittii itseään tappo puuhista. Olisihan se lähes sama jos kävelisi ohi kun kaveria otetaan pimeällä kujalla hengiltä. Siis teoriassa.

Vaikka mitäpä minä tästä tiedän. Ketään en ole koskaan joutunut ampumaan, enkä toivottavasti ikinä joudu tilanteeseen jossa täytyisi. Tuskin oli laulajammekaan miettinyt sen syvällisemmin sanomaansa. Hieno kappele siitä syntyi ja iski ainakin minuun vielä nytkin. Ja minusta kaikki mikä herättää ajatuksia ja kritiikkiäkin on hyväksi. Sillä tavalla asioita saa pohdittua, vaikka vastaisen varalle.

Olen tässä alkanut ajattelemaan kirjallisuutta enemmänkin sen jälkeen kun olen alkanut itse kirjoittamaan, vaikka kirjoitukseni ovatkin lähinnä ajatusvirtoja. Mietin miksi olen aina ollut niin innokas lukemaan lähes kaikenlaisia kirjoituksia. Ei pelkästään tarinoita, vaan lähes kaikkea. Siihen tulokseen olen päätynyt, että lukemalla muiden tekstejä saan uusia näkökulmia omiin ajatuksiini. Sillä jokainen kirjoitus, paitsi tietokirjallisuus, sisältää jotain kirjoittajastaan. Olipa teksti kuinka proosallista tahansa, ja tarkoitukseltaan aivan muuta kuin pohdiskelevaa, saa siitä silti itselleen jotain kirjoittajasta.

Mielestäni on ajatusten haaskausta miettiä asioita vain lähipiirin antamien näkökantojen valossa, puhumattakaan että ottaisi huomioon vain oman kantansa. Varsinkin vanhoja kirjoja lukiessa tuntuu siltä kuin oppisi jotenkin uusia keinoja käsitellä asioita. Se miten kirjoittajat käsittelevät asioita hahmojen kautta, on kuin pääsisi keskustelemaan itse kirjoittajan kanssa. Keskusteluissahan oppii aina eniten kuuntelemalla, joten lukemisessa on sekin hyvä puoli, ettei lukija voi keskeyttää kirjoittajan ajatuksen kulkua.

Tämäkin teksti ehkä, eikä vain ehkä, kertoo jotain itsestäni. Se miten sen haluaa tulkita riippuu täysin lukijasta. Se miten ymmärrämme lukemaamme ja näkemämme, pohjautuu mielestäni hyvin pitkälti omiin näkemyksiimme. Toisaalta jos tekstiä lukiessani voin olettaa olevani vuorovaikutuksessa sen kirjoittajan kanssa, silloinhan sen on pakko muuttaa jotain minussa. Suoralta kädeltä en muista kuka näin on sanonut mutta minusta tässä on totuuden siemen: "Kahden ihmisen kohtaaminen on kemiaa; jos kaksi persoonallisuutta kohtaa ja syntyy edes jonkinlainen reaktio, on kummassakin syntynyt joitain muutoksia." Ehkä juuri sen vuoksi haluan ikään kuin muuttaa jotain, lukemalla itseäni viisaampien kirjoituksia. Taustalla saattaa olla toivo että muutos on parempaan suuntaan.

Tekstin sinänsä ei tarvitse olla mitenkään totuudenmukaista tai järkeenkäypää, siis omien ajatusteni mukaan. Täysin omien arvojekin vastainen teksti voi saada ajatukset seuraamaan kirjoittajan mielen juoksua. Mutta lopputulos taas voikin olla jotain aivan omaani ja hyödyllistäkin.

Tätä kirjoittaessani huomasin kuinka käsityksesni muuttuvat jo omaakin tekstiäni uudelleen lukiessa. Yllä oleva ei ole aivan sitä mitä mietin päivän mittaa. Tästä voi kehkeytyä jopa erittäin hyödyllinen "harraste".

Nyt kun alkuun pääsin niin kirjottelen hieman lisää.

Paljon ovat viisaat väitelleet aiheesta onko kuoleman jälkeen elämää. Ateistinen kantani on yksinkertaistettuna selkeä. Mitäpä siellä olisi. Kun aivot sanovat kaput se on sitten siinä. Ei ole edes mustaa sitä vain ajatukset loppuvat siihen. Ja taas täytyy kritisoida itseään sen verran, että mistä minä sen voisin tietää. Kuolleilla on tähän ainut oikea vastaus, ja he tuppaavat olemaan hiljaista sorttia. Mutta mielestäni osa uskovaisista ottaa turhan suuren riskin. Sillä hekään eivät sitä voi tietää varmaksi, olkoot vaikka kuinka vahvoja uskossaan. Joten jos mitään ei ole ja, ehkä jopa kyyninenkin, näkemykseni on totta. Silloin on heitetty lähes hukkaan yksi elämä. Poikkeuksena tietysti tosi uskovaiset jotka itseään säästämättä auttavat muita.

Jatkoa seuraa...

Katsoin A2 Jumalailtaa eilen illalla ja aloin ihmettelemään asioita oikein urakalla. Ensinnäkin koko keskustelu yltyi vähän väliä huutamiseksi. Mitä tämä tarkoittaa?? Eivätkö aikuiset ihmiset osaa mielipiteitään ja uskomuksiaan perustella muuten kuin ääntään korottamalla. Tietysti uskonto aiheuttaa isoja tunnepohjaisia reaktioita, mutta pitäisi sentään housuissaan pysyä.

Ainoat, minun mielestäni, asialliset ja hyvin perustellut kommentit tulivat dosentti Matti Myllykoskelta, kansanedustaja Irina Krohnilta, arkkipiispa Jukka Paarmalta ja muslimi Isra Lehtiseltä. Myös wiccojen edustaja Johanna Virtanen puhui asiaa, vaikka vasta keskustelun loppupuolella mukaan tulikin. Muut mielestäni lähinnä sortuivat fanaattisuuteen ja asioiden oikeaksi toteamiseen niitä perustelematta. Heilläkin toki hienoja pointteja mutta ne olisi pitänyt mielestäni perustella.

Oikein harmittaa kun ei itse ollut siellä. Moneen kohtaan olisin löytänyt hyvää sanottavaa ja kysyttävää. Tuntui siltä kuin toisten arvostus ja heidän asemaansa asettuminen unohtuisi aina kun tulee puhe uskonnosta. Mistä se johtuu?? Yrittävätkö ihmiset vältellä uskon asioissa välttämättäkin olevia kysymyksiä joihin emme voi vastata?? Pyritäänkö fanaattisuudella ja toisten mielipiteiden suoralla kieltämisellä peittämään omaa epävarmuutta?? Jos näin on täytyisi meidän olla hyvin varovaisia mitä sanomme jottei keskustelu menetä punanaista lankaansa ja ajaudu pahempaan sekasortoon. Jumalaillan keskustelukin pysyi raiteillaan lähinnä muutamilla hyviillä kommenteilla, ja juontajien väliintulon ansiosta.

Lisään vielä tähän että itse olen ateisti. Tai ehkä en sitäkään koska en katso minkään uskonnon olevan tarpeellista, ainakaan omalla kohdallani. Jos joku siitä apua löytää niin se on aivan loistavaa, siis hänelle. Ihmettelen lisäksi miksi meillä on kirkko?? Eikä se ole instituuttina ainakin nykyisessä muodossaan turha?? Jos vanhemmat opettaisivat hyviä arvoja ja miten yhteiskunnassa tulee toimia, voisimme jättää kirkon kokonaan pois. Toisaalta koska meissä on niin sanottuja ei toivottujakin yksilöitä, ei tälläinen utopia tule toimimaan. Mutta täytyyhän jokaisella olla unelmia.

Jokaiselle mittansa mukaan sanoi vanha kansa. Kukin kantaa tässä maailmassa kaiken minkä jaksaa. Toisille se on enemmän, toisille vähemmän. Joskus tuntuu, anteeksi nyt, siltä että aika monet tarvitsevat jotain tulevaa parempaa. Olkoon se sitten vaikka kuoleman jälkeistä.